Monologista dialogiin (Tampereen päivät 3/3)

Kimmo Tuomisen ja Kai Halttusen monologien yhdistelmä oli sen verran tymäkkää tavaraa, että se on ansainnut ihan oman osionsa Tampereen amk-kirjastopäivien raportoinnissa.

Tuominen aloitti lainaamalla Tuomas Anhavaa:

ja tieto on verkko,

muikkuja varten pienisilmäinen

mutta tonnikaloja varten ovat tarpeen isot silmät,

ja silloin muikut uivat lomitse

kuplimaan kimaltamaan veden kalvoon

ja oli verkko minkäsilmäinen tahansa, syvällä

epätodennäköiset kalat

sen kiertävät pahanpäiväisiksi solmuiksi

ja kukin niistä sisältää simpun:

keskity silloin simpunpyrstöihin, keitä ne voissa rannalla.

Anhavasta Tuominen siirtyi jouheasti puhumaan kirjastoammatista. Hän näkee meidän paikkamme rajalla: muistin ja unohduksen, tiedon ja tietämättömyyden, asiakkaan ja tiedon rajalla. Samalla kun kirjastoalan ydin on toimia näillä rajoilla, työhömme kuuluu myös vaatimus rajojen ylittämisestä. Ammattimme on siis ennen kaikkea dialoginen.

Syvän veden kalat jäävät Googlelta piiloon: tyydymme muikkuihin, vaikka tonnikalojakin olisi saatavilla. Vähimmän vaivan laki vaikuttaa paitsi tiedonhankinnassa, myös oppimisessa. Tuomisen mukaan kirjaston tehtävä on horjuttaa hakukoneiden katteetonta lupausta – siis johdattaa opiskelijat laadukkaille tiedonlähteille.

Vuonna 2005 on maailmalla esitelty käsite ambient findability, joka liittyy älykkään läsnäolon yhteiskuntaan ja kertoo maailmasta, jossa voimme löytää kenen tahansa ja mitä tahansa koska tahansa mistä tahansa (Peter Morville: “we can find anyone or anything from anywhere at anytime”). Tiedon aktiivinen hakeminen korvautuu informaation työntämisellä, pakkosyötöllä jossa tieto tupsahtaa automaattisesti työpöydällemme. Pahimmillaan tai parhaimmillaan olemme menossa kohti maailmaa, jossa kaupan ohittaessamme kännykkään ilmestyy alekuponki tai ohittamaton tarjous.

Tähän liittyy useita riskejä, joista Tuominen nosti esiin kaksi. Ensinnäkin, jos tieto tarjotaan meille valmiina ja ilman että meidän täytyy toimia aktiivisesti sen löytämiseksi, tyydymmekö me siihen? Luotammeko siihen informaatioon, joka meille automaattisesti tuupataan? Kirjaston tehtävä on taistella tätä luottamusta vastaan.

Toinen riski liittyy infoähkyyn: kun meille tuupataan informaatiota ovesta ja ikkunoista, tavoittaako tärkeä tieto meitä enää lainkaan? Tuominen vertasi tilannetta poreammeeseen, jossa informaatiota on kuin kuplia ja jossa meidän on hyvä köllytellä. Meidän tulisi kuitenkin olla valmiita siirtymään sieltä poreammeesta vaikka avantoon, jos sieltä on löydettävissä sitä ei-niin-ilmeistä tietoa. Kirjaston tehtävä on saada väki hylkäämään mukavuus etsiessään tietoa ja saada heidät etsimään vaihtoehtoisia lähteitä – tarvittaessa vaikka sieltä avannosta. Kati Vänttinen näki myös toisen mahdollisuuden: kirjaston rooli voi olla myös pakottaa niitä suuria kaloja esiin syvyyksistä.

Informaation kohtaaminen (information encountering) mietitytti Tuomista. Hän kyseenalaisti nykyisten tietojärjestelmiemme kyvyn mahdollistaa odottamattoman kohtaaminen, serendipiteetti, ahaa-elämykset. Me tarvitsemme uusia näkökulmia, asiakkaiden hiljaisen tiedon esiin saamista, dialogia.

Dialogi edellyttää läsnäoloa, aloitti Kai Halttunen. Monologi on helppoa ja turvallista, mutta usein se on epätyydyttävää. Verkko-oppimisympäristöjen kehittämisen myötä aloitimme dialogin harjoittelun: verkkokurssilla opiskelijat työskentelevät tavoitteellisesti yhdessä, tukevat toisiaan ja saavat ohjausta.

Informaatiolukutaidon myötä myös kirjastolle on tarjoutunut mahdollisuus aitoon dialogisuuteen, mutta onko se osannut käyttää tilannetta hyväkseen? Valitettavan usein IL:ssa korostuvat nimenomaan yksilön taidot, ei yhteisön osaaminen. Miten yhteisöt hallitsevat tietoa työelämässä? Mitä on yhteisön informaatiolukutaito? Australiassa palomiesten infolukutaidon on todettu merkitsevän heidän kykyään lukea ympäristöä.

Halttunen muistutti mieleemme Telkin 10/90-säännön ja moitti meitä liiasta keskittymisestä asiantuntemukseen, jonka merkitys on vain 10%. Voiko meistä ns. asiantuntijoista kukaan kuitenkaan tunnustaa olevansa tiedonhankinnan rautainen ammattilainen, oikea tiedonhaun virtuoosi?

Web 2.0 on tuonut mukanaan erityisiä dialogisuuden työkaluja, mutta missä dialogeissa kirjastojen tulisi olla mukana? Onko dialogisuus lopultakaan aina hyväksi? Emmekö me tarvitse yhtä lailla myös monologia jotta voimme kasvattaa omaa osaamistamme ja erottua joukosta?

Halttunen oli tuonut meille näytille Kodin taitosanakirjan 1930-luvulta. Tuolloin kaikki oleellinen tieto kyettiin tiivistämään 669 sivuun. Toista on nyt. Yliopistoissa lääkäreiden on ollut pakko alkaa määrätä tutkijoille pakollista informaatiopaastoa, yhtä päivää viikossa jolloin tämän tulisi olla kaiken informaation saavuttamattomissa. Omana askeleenaan kohti ns. informaatioasketismia Halttunen on palauttanut kaikki kirjaston kirjat ja peruuttanut ammattilehtien tilaukset, jolloin hänellä on rauha keskittyä dialogisuuden lisäämiseen oman osaamisensa pohjalta. Tässäpä meille mallia, itse kullekin.

Miten me saisimme esiin ne epätodennäköiset kalat, sen uuden ja valtavirrasta poikkeavan tiedon?